Ex

Exän kohtaaminen on ollut pitkään eron jälkeenkin hankala tilanne. Näin useamman kuukaudenkin jälkeen mä koen hänet kuitenkin edelleen ulkoisesti viehättävänä ja mun silmääni jopa täydellisen muodokkaana. Tiedän mistä ja miten mua pitää tyydyttää, ja hän tietää sen myös. Kaikki oli - ainakin fyysisellä tasolla - hyvin, ennenkuin mun pikku perheidyllini räjähti silmille hänen jäädessään kiinni pettämisestä kevättalvella. Toisaalta toisen pettämisestä haluaisi kuulla vain "Mä olen pettänyt sua, oon pahoillani" - toisaalta sitä haluaa tietää AIVAN jokaisen yksityiskohdan, ihan jokaisen. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että tuo ensimmäinen vaihtoehto todellakin olisi ollut mulle se oikea. Olisinpa vaan ymmärtänyt jättää yksityiskohdat kaivamatta, tyytyä siihen epätietoisuuteen ja hyväksyä että peruuttamaton on tapahtunut. Halutko sä (perkeleen onnellisessa parisuhteessa elävä lukija) lukea nykymaailman naamakirjakeskusteluista rakkaasi jälkipuinteja, joissa käsitellään asioita hyvinkin yksityiskohtaisesti uuden rakastajan kanssa:

"Kulta, haluatko sä enskerrallakin laueta mun kasvoille ?"
"Ihanaa kun sä olet 10cm pidempi kuin mun mieheni ja teet todella fyysistä työtä.. sä oot myös niin paljon parempi panemaan mua"
"Saanhan polvistua myös huomenna eteesi, imemään rakkautta kyrvästäsi, toisenkin kerran"
"Meidän pitäis oikeasti käyttää kumia.."

Näitä riittää, loputtomasti. Itsesääli on hirveä asia, ja faktat pitäisi ymmärtää erottaa ensirakastumisen hekumasta, olkoonkin että minulla ei ollut osaa eikä arpaa noissa keskusteluissa, paitsi negatiivisena vertailukohtana. 

Mä olen ylipäänsä maailman viimeinen ihminen tässä maailmassa, joka kannattaa oikeasti suututtaa. Pitkävihaisuuteni kestää kauemmin kuin lehdet puissa ja lumet maassa. Osatakseen satuttaa toista, pitää oikeasti tietää mikä toiselle on tärkeää - jokaiselle jokin on Maailman tärkein asia. Fyysinen satuttaminen on turhaa, väliaikaista ja laitonta. Kaikesta pettymyksestä, turhautumisesta, tuskasta ja surullisuudesta huolimatta, mä en sotaa aloita, mä lopetan sen. Kaiken kaikkiaan, tästä mun valmistautumisesta meidän menneen parisuhteen (mahdollisesti) tulevaan henkiseen sotaan saisi täysimittaisen elokuvatrilogian, ainakin. Henkiseen nöyryytykseen valmistautuminen on varmaan mulla jotenkin sisäänrakennettu ominaisuus, vaikka olenkin ehjästä, konservatiivisesta ja hyvän kasvatuksen perheestä. Rakastan perhettäni ylipäänsä todellakin paljon - olenhan saanut sieltä aina tukea sitä tarvitessani aikuiseksi kasvun tiellä. Taustalla varmasti myös vuosia jatkunut koulukiusattuna oleminen. Mene ja tiedä. Lopputulemana kaikkien kolhujen ja vuosien jälkeen musta on kuitenkin tullut (ihme kyllä!) sosiaalinen, puhelias, iloinen ja suorasanainen tyyppi. Kaikkea muuta kuin ujo ja hiljainen. Jokaisella on luurankonsa kaapissa. Omani juuri heitin kaapistani teidän luettavakseni, olkaa hyvä.

Takaisin exään. Menen hakemaan rakasta lasta hänen luotaan tänään, ja tiedän että hän tulee vinkumaan multa anteeksiantoa (taas) kaiken tekemänsä jälkeen. Mä olenkin varustautunut, etten ole helposti vedettävissä mukaan tuohon fysiikan maailmaan, exä kun tietää että mä lähden NIIN helposti mukaan: mä olen sopinut H:n kanssa suuhoidon ko. kaupunkia edeltävälle huoltoasemalle. Punaposkisena, juuri tyydytettynä, ex saattaa luulla mun ujostelevan ja harmittelen hänen näkemistään. 

Ehkä tämäkin on osaltaan sitä henkistä häpäisyä, jolla mä kasvatan itseäni tämän kaiken yli. Sairastako? Aivan varmasti. Eli jatkossa on sun päätös joko lopettaa mun elämäni seuraaminen blogia seuraten - tai sitten jatkaa ollaksesi Stalker ja katsoa mitä tämä "hullu" vielä keksii ?! Moraalitonta ja hirveää? Jep.

** Aleksi