sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Puolen vuoden pintaraapaisu

Epävarmuus, varpaillaan olo, itsetunnon nousu, lasku ja tuho. Toiveikkuus ja pettyminen, uudelleen ja uudelleen. Turhautuminen. Tukena oleminen. Oikea Ystävyys. Kasvaminen. 

Mulle on kerrottu ja sanottu, että mä olen ainutlaatuinen. Mulla on kyky ja aito halu kuunnella. Olla läsnä, suunnitella ja tehdä yhdessä. En ole koskaan aiemmin ajatellut, että mä olisin mitenkään erityinen, oikeastaan millään tasolla. Empatia on kait tässä laajudessaan tullut osana äidinmaitoa. Mä vaan olen tällainen.

Mihin se viimekesäinen saalistaja on mennyt? Se, joka sai hyvää mieltä jostain yksittäisestä kokemuksesta, sisällöttömästä seksihurjastelusta ja valloittamisen tunteesta? Se puoli on vaan täysin kuollut, sitä samaa kaveria ei vaan ole enää. Se vaihtui huimiin keskusteluihin ja pohdintoihin elämän arvoista, yhteisen suunnan tärkeydestä, toisen kunnioittamisesta ja yhteisestä.. kaikesta. Näin taaksepäin katsoen olen ollut jopa Onnellinen.

Kaikella on kääntöpuolensa. Lapset ja heidän äitinsä. Jokainen yhteishuoltajuudessa elävä, lapsiaan syvästi rakastava isä tietää, että exän kanssa pitää olla väleissä, ettei vaaranna itsensä ja lapsiensa suhdetta. En mä silti nuole exäni persettä, mutta väleissä pitää olla. Uuden (lapsettoman) kumppanin sisäänajo tällaiseen elämään ei olekaan mikään helppo juttu. Jokainen asia ja hetki, jossa hän kokee tulleensa arvojärjestyksenä vasta lasten jälkeen aiheuttaa "ranteet auki" -reaktion ajattelematta että mä olen tehnyt jonkin päätöksen loppujen lopuksi meidän uuden rakkauden vuoksi. Olkoonkin, että se sillä hetkellä näyttää joltain aivan muulta. Ainakin jokainen uusioperheellinen lukija tietää mistä puhun, eikä tästä tarvitse sen enempää rautalankaa vääntää.

Mun elämäni ei kelvannutkaan. Kermat kakun päältä kyllä. Mun luonani ei voi viettää aikaa, koska joutuu lähtiessään pakkaamaan ETYK -pakkauksen selviytyäkseen aamulla täältä mun kotoa suoraan töihin. Ainoa hyväksytty malli on, että mä menen hänen luokseen, oman reppuni kanssa. Tämä järjestely on toki mahdollinen siis vain silloin, kun mulla ei ole lapsia. Käytännössä siis näemme kahden viikon ajan, jonka jälkeen taas emme näe kahteen viikkoon. Joka päivä kyllä kirjoitellaan ja soitellaan, paljonkin. Kovastikin mä olen halukas tätä pakettiani valmis muuttamaan. Esitetyt "vaatimukset" on osaltaan jopa surkuhupaisia, lähtien "mä tarvitsen päivässä monta tuntia hiljaisuutta" -henkisistä yksityiskohdista. Näyttäkää mulle se talous, jossa on kolme lasta ja monen tunnin päivittäinen hiljaisuus?! Näitä mahdottomuuksia on puitu enemmän kuin paljon, aina takaisin siihen pöytään palaten, ett tulisiko meistä sitten kuitenkin jotain vai ei.

Eilen juttelin hänen kanssa taas päivän kuulumisia ajellessani lasten kanssa kohti kotia, yön yli kestäneeltä sukulointireissulta.. Tiedätkö sen hetken, kun koet jotain sellaista, joka saa jalkasi veteläksi? pulssin pysähtymään? silmät sumenemaan?

- "Mä olen käynyt tänään treffeillä, ja olen nyt menossa toisille treffeille.." -sanoi ääni puhelimessa. Alkukarsinnoista treffeille asti oli selviytynyt kaksi hyvin menestynyttä herrasmiestä, hyvällä luonteella.

Olkoonkin että pysyin kasassa ja saatiin keskustelusta jollain tasolla järkevä, niin loppujen lopuksi mä olen syrjäytetty, riittämätön ja kelpaamaton - nyt oikein todistetusti ja käytännössä. Ehdoton rakastaminen kantaa kaiken yli vain silloin, kun se on ehdottomasti molemminpuoleista. Ehkä tämä Neiti Akateeminen vaan oli alunperinkin Liian Hyvä mulle ja haukkasin vaan liian iso palan..

Me yli kolmekymppiset sinkut ollaan huonompia ihmisiä. Jokaisella on joku taakkansa näillä kilometreillä jo kannettavanaan. Toisilla se on fyysistä, toisilla henkistä. Mun taakkani historiastani tuntuu parisuhdetta ajatellen olevan mun lapsieni olemassaolo. Joka näin ajattelee, ei ole mun arvoiseni.

En tiedä kääntyykö tässä blogissa uusi lehti tämän pisteen vuoksi, mutta kulunut puoli vuotta on kasvattanut mua enemmän kuin sitä edeltävä kymmenen vuotta yhteensä. Kellojakin on käännetty viimeyönä, pitäisikö mun kääntää uusi aika elämässäkin?

** Aleksi, varamiespalvelu

1 kommentti:

  1. Tsemppiä sinne :) Ei ole helppoa tuollaiset, mutta joskus vielä tulee vastaan se, jonka kanssa kaikki sujuukin mutkattomasti ja vaivatta...:)

    VastaaPoista